Reeniä ja pettymyksiä

Pidin reilun kolmen viikon tauon kisaisulta ja pääsin pitkästä aikaa oikein reenaamaan. Kelit helli ja maantie tuli tutuksi. Pitkät maantie lenkit hyvässä säässä on kyllä aika makeita. Pisin lenkki tais ollan vähän yli 160km. Reenasin pääsääntöisesti PK:ta, mutta tein vähän korostetusti voimaharjoittelua. Muutaman kerran kävin vähän aerobisen alueen yläpuolellakin.

Minulle aina huono osa-alue maantiekunto tuntui olevan nousussa ja kävin testaamassa sitä aluemaantie kisoissa. Taso oli kova, sillä koko Jurvan Voiman joukkue oli paikalla, Vainionpään isällä ja pojalla terästettynä. Lopputuloshan oli osaltani huono, mutta kisasta jäi positiivinen maku. Jaksoin hyvin ajella irtiottoyrityksiä kiinni (ja niitä oli paljon), kunnes 3 pääsi irti. Tämän jälkeen sain ajaa viimeiset 45km tempona, koska ryhmästä ei löytynyt muita vetäjiä. Vauhdin pitäminen tuntui helpolta ja sain kisan jälkeen kiitoksia kovasta vetotyöstä.

Oskari ja Toni lähdössä irti

Viime lauantaina oli sitten vuorossa yksi minun lempi marathoneista Nivalassa. Tavoitteet oli asetettu ylös ja odotukset sen mukaiset. Kaiken piti olla kunnossa. Huoltajaksikin mukaan lähti kaverini, jolle iso kiitos!
Lähdin alussa minulle poikkeuksellisesti vetämään porukkaa. Vedin ekan polun ja ensimmäiselle hiekkatieosuudelle lähdettäessä Kusti päätti lopullisesti hajottaa porukan. Mukaan lähti minun ja Kustin lisäksi Heikki Tukki ja Simo Sohkanen. Ajelimme sulassa sovussa ja hyvällä fiiliksellä reilu puolikierrosta. Sopu loppui, kun reitti meni kahden puunvälistä, mutta minun pyörä ei. Kusti ja Simo huomasivat sen ja tykkitelivät karkuun. Jonkin ajan kuluttua Simo oli joutunut toteamaan että Kustin liian kovaksi ja tiputti itsensä mun ja Heikin ryhmään. Joten sopuisa ajelu jatkui taas kolmestaan.
Vauhti tuntui sopivalta koko ajan, mutta sitten piti taas töpätä. Ajoin letkan kolmantena kovavauhtista polkua, kun yhtäkkiä edessä oli iso terävä kivi. Simo ja Heikki kierti sen, mutta minä ehdin vain nypätä keulan sen yli. Kuinkaan ei muuten käynyt, mutta ajauduin pusikkoon ja kunnes olin taas takaisin reitillä, niin pojat olivat jo hävinneet näkyvistä. Ennen kierroksen loppua sain ajettua pojat kiinni, mutta toisella kierroksella tipuin yllättäen hiekkatielle lähdettäessä peesistä. Vauhti ei tosiaan tuntunut pahalta koko aikana, tätä fiilistä olin jaksanut Tahkolla lähes 6h, joten tippuminen porukasta yllätti.

Lähdossä jännitti harvinaisen paljon.

Jatkoin yksin matkaa ja huvitus alkoi olemaan nollassa. Ajelin mukavuusalueella ajatellen omaa surkettani kunnes huomasin, että maisema alkoi olla turhan tuttu. Olin missannut yhden käännöksen ja kiertänyt paikallista kuntorataa. Toisella kierroksella huomasin kuitenkin käännöksen ja jatkoin matkaa. Ekalta vastaantulevalta liikenteenohjaajalta kysyin, olinko vielä neljäs? "On tästä ainakin 8 jo mennyt", hän vastasi. Tässä vaiheessa vitutus alkoi jo haittaamaan ohjaamistakin, mutta koitin vielä jatkaa. Muutaman kilsan jälkeen totesin, että kappas takarengaskin on tyhjentynyt. Tässä vaiheessa tiesin, että tänään tulosluettelossa lukee kohdallani DNF,
Takaiskuja on "urallani" tullut ennemminkin, mutta tämä kyllä kirpaisi eniten. Vauhdin ja odotusten kasvaessa pettymyskin voimistuu. Joten osasin hyvin samaistua Sandra Erikssoniin EM-kisan pettymyksen jälkeen. Sitä alkaa ymmärtää vasta kun on vähän panostanut johonkin.

Lauantain pyörien myynti fiilisten jälkeen on motivaatio taas lähtenyt nousuun ja huomiseksi on taas kisat tiedossa. Katsotaan millaisilla fiiliksillä sitä seuraavaa tekstiä kirjoitellaan.